AVAIN PAKOON

Elettiin 1990-luvun loppua Pohjois-Pirkanmaalla. Pienessä, noin 5 000 asukkaan kunnassa ei tekemistä juuri ollut, paitsi imppaaminen tietysti. Simo oli kuitenkin astetta järkevämpi ja vahvahiuksisempi nuorukainen, ja liimanhaistelun sijaan hän käytti vapaa-aikansa öljyvärimaalaamiseen ja kirjallisuuteen.

Eräänä iltana Simo istui sängyllään ja luki. Huoneen nurkassa radio sylki top-listalta Aikakonetta ja Sound of R.E.L.S.:iä. Simolle se oli vain äänitapettia, jotain, jolla peittää ulkoa kuuluva huuto ja oksentelu. Hänen huomionsa vei kirjasta löytynyt tarina.

Tuo tarina kertoi Simsonista, miehestä, joka voitti kaksintaistelut ja tappoi petoeläimiä paljain käsin. Simsonin voimien taika oli hänen hiuksissaan.

Tarinan luettuaan Simo heitti kirjan lattialle ja tuijotti lasittunein silmin suoraan eteenpäin. Hikikarpalot kirposivat hänen otsalleen. Pakotie oli löytynyt. Kotikunta olisi pian kaukainen muisto.

ROGAINE-KOUKUSSA

Tottahan Simo tiesi, että Rogaine oli tarkoitettu hiustenlähdöstä kärsiville eikä hiuksia kasvattaville. Mitään ei kuitenkaan voinut jättää sattuman varaan. Poninhäntä oli saatava, ja niin tie vei jälleen kerran kotikunnan ainoaan apteekkiin.

Ostoslistaa ei ollut tarvittu enää pitkään aikaan. Kuusi pulloa Rogainea ja lisäksi C-vitamiinia, kalsiumia ja neljää erilaista luontaistuotetta, ihan niin kuin jokaisena maanantaina pian jo vuoden ajan. Ja tuloksia, voi veljet, niitä alkoi tulla.

Hiuksia oli jo vaikeaa mahduttaa pipon alle. Piiloon ne oli kuitenkin saatava, kukaan kotipuolessa ei saisi tietää projektista. Vain vähän ennen lähtöään Simo sai liikanimen ”Turbaani”.

TAMPERE HALTUUN

Simo astui bussista ja heilautti kalleimman aarteensa olkapäältä toiselle. Tampereen funkistyylinen linja-autoasema ei tehnyt mieheen vaikutusta; olihan noita jo nähty. Sitä paitsi, ei tänne ollut tultu katselemaan nähtävyyksiä.

Simo käveli tienvarteen ja heilautti poninhäntäänsä toistamiseen. Keski-ikäinen naiskuljettaja teki lukkojarrutuksen ja kurottautui avaamaan matkustajan puolen oven.

Varttia myöhemmin Simo katseli, miten Mercedes kääntyi kulman taakse, ja nakkasi saamansa puhelinnumeron roskakoriin. Ei tänne ollut tultu naurattamaan naisia.

SYSSYN SULKIS, ilmoitti rapistunut kyltti vanhan tehdasrakennuksen oven päällä. Simo astui sisään ja tilasi kahviosta Pepsi Maxin. Ylivuotinen kassaneiti lorotteli nesteen verkkaisesti automaatista pahvimukiin ja rahasti.

SÄHLYSTÄ SALIBANDYKSI

Paskaa, paskaa, kehityskelpoista paskaa, paskaa, paskaa ja paskaa. Simo arvioi kentällä koheltavat juniorit yksi kerrallaan ruutuvihkoonsa. Ei hyvältä näyttänyt, mutta haasteet kiehtoivat – ja epäonnistumistahan ei enää tarvinnut pelätä, kiitos niskassa killuvan taikakalun.

Simo sipaisi ponnariaan, kävi antamassa joukkueen valmentajalle potkut ja ilmoitti alkavansa Tampereen suurimman seuran pomoksi. Tuo hetki opittiin myöhemmin tuntemaan hetkenä, jolloin sähly muuttui salibandyksi.

Seuran toimistolla alkoivat suursiivouksen vuodet. Simo istui kansliassaan ja haetutti seuraväkeä kahdenkeskisiin kehityskeskusteluihin. Epäpätevät vapautettiin tehtävistään välittömästi, pätevät saivat hyväksymisen merkkinä silittää lattialla läähättävää Juge-koiraa.

Henkilöstön uudelleenjärjestely – tai Suuri Harppaus, kuten Simo itse sitä kutsui – tuotti nopeasti huimaavia tuloksia. Seuran joukkueet voittivat mestaruuden toisensa jälkeen ja Simon maine kasvoi.

Lehdet kirjoittelivat, kaduilla kuiskittiin ja naiset kihersivät ympärillä. Wanhan Diivan Vip-huoneessa kuohuviiniä hörppiessään Simo tunsi itsensä todelliseksi renessanssi-ihmiseksi.

TUHO LAPPEENRANNASSA

Merkit olivat selvät, mutta kukaan ei niitä huomannut, vähiten Simo itse. Tuli päiviä, ettei hän pessyt hiuksiaan lainkaan tai jätti ainakin hoitoaineen laittamatta.

Kylpyhuoneeseen ilmestyi halpoja kaupan hiuslakkoja ja sampoita kampaamotuotteiden sijaan. Ja jos olisi oikein tarkasti katsonut, olisi nähnyt lavuaarin sihdissä hentoja hiussuortuvia.

Simon mopo otti koko ajan lisää kierroksia ja vauhti kiihtyi. Menestyksen mahdollistanut tukka kyllä roikkui perässä, mutta enää vain vaivoin.

Keväällä 2006 tuli lopulta eteen mutka, johon Simon mopo ei enää taittunut. Lappeenrannan Salibandykeskuksessa alkoivat ties monennetko mestaruusjuhlat, ja Simo oli itseoikeutetusti juhlahumun päätähti.

Voitonjuhlissa Simo antoi yhdelle pelaajalleen luvan leikata hapertunut poninhäntä pois. Pelaaja teki työtä käskettyä ja nirhasi Simon talismaanin suortuva suortuvalta irti.

NELJÄ VUOTTA MYÖHEMMIN

Etu-Kaleva, Tampere. Lumiaura työntää adventtisohjoa kapealla sivukadulla. Näillä kulmilla Simon tiedetään asuneen, mutta edellisestä havainnosta on jo aikaa. Lappeenrannan tapahtumien jälkeen Simoa ei enää nähty salibandyhalleilla, eikä kukaan tiennyt, mihin entinen guru oli mennyt.

Astun kerrostalon rappuun ja soitan ensimmäistä ovikelloa. Asunnosta kuuluu äänekästä kolinaa, ja hetken kuluttua ovea raotetaan. Huomaan tuijottavani haulikon piippuun. ”Painutko helvettiin siitä”, miesääni ehdottaa. Ääni ei kuulu Simolle.

Palaan kadulle ja jatkan matkaani läheiseen leikkipuistoon. Istahdan penkille ja kaivan mehupullon esiin. Äkkiä liukumäen alta kömpii esiin mies. Simo.

Olemus on tuttu, mutta mies on varjo entisestään. Poissa ovat ylitsevuotava itseluottamus ja kasvojen kirkkaus, määrätietoisuus ja mestaruuskiima.

Simo kertoo menettäneensä kaiken hiustensa mukana. Hän kertoo valmentaneensa viime vuodet sekalaisia joukkueita sekalaisella menestyksellä. ”Mikään ei ole niin kuin ennen”, Simo huokaa. ”Haluaisin ponnarini takaisin, mutta tukkani ei enää kasva.”

Kurotan taskustani minigrip-pussin ja näytän sitä Simolle. Hänen silmänsä laajenevat. Kerron, että Punakone tarjoaa loppukauden kattavaa sopimusta. Palkkioksi Simo saa pussin sisällön. Vanhan poninhäntänsä.

Kuukautta myöhemmin Simo ja Punakone porskuttavat voittoputkessa. Mestari on palannut, tuo yleisnero ja sateentekijä. Mies on jälleen matkalla kohti uusia urotekoja, mutta jotain on muuttunut. Menestyksen keskellä Simo työntää kätensä nöyrästi housuntaskuun ja puristaa pientä hiustuppoa.

Simon nimi on muutettu.