Olen yrittänyt pitää itseäni siedettävässä kunnossa, jotta ihan kaikenlaiset paloniemet eivät jättäisi minua viivalle kun palaan, mutta se on pirun hankalaa.

Ongelma on se, että mahdolliset urheilumuodot ovat aika vähissä. Polkupyörää minulla ei täällä ole, uimisesta en tykkää ja salitreeni on vajakkien hommaa. Lähimmät futishöntsyt ovat naapurikaupungissa, ja höntsypaikalle päästäkseen pitäisi ottaa kolme eri junaa.

Ainoaksi mahdollisuudeksi jää juoksulenkkeily. Vaihtelevia lenkkireittejä kyllä löytyy, ja seurana lenkkipoluilla on usein varsin näpsäkän näköisiä kotirouvia, mutta siitä huolimatta olen niin saatanan täynnä juoksemista, että ei ole hyvä tosikaan.

Tarpeekseen ovat saaneet myös uskolliset Niken lenkkarit. Pohjat alkavat olla kuluneet, päällinen on hiestä likainen ja vaimennustyynyt ovat enää laimeat lussukat.

Haen vaihtelua lenkkeihin vetämällä mäkitreenejä ja loikkia, mutta siinä tuntee itsensä kohtalaisen typeräksi, kun pomppii yksinään metsässä.

Jokainen ohikulkija jää pällistelemään ja kyselemään tyhmiä. ”Entschuldigung, was machen sie eigentlich?” Tuohon kysymykseen ei kannata edes yrittää vastata.

No joo kuule salibandya pelaan. Se on sellaista jääkiekon tapaista mutta ilman luistimia. No jääkiekko on sellainen kanadalainen peli. Lähekkö kuule Horst helvettiin siitä.

Mutta ei auta, metsään on vain mentävä. Minä teen tämän meidän takiamme. Punakone ei saa olla heittopussi ensi kaudella, enkä minä halua olla porukan heikoin lenkki. Menestys rakennetaan nyt.

Napsautan Leidien Hittiputken taas kerran soimaan ja solmin Nikejen hapertuneet nauhat. One more for the team.

-jlo