Etenkin lasten ja nuorten kilpaurheiluharrastusten kustannukset ovat viime vuosina nostaneet otsikoita poskettomilla hinnoillaan, jääkiekkoa pidetään yleensä kalleimpana perinteisenä lajina jopa 10 000€:n vuosikustannuksiensa myötä, mutta myös jälkikasvunsa yleisurheilu- tai hiihtoharrastuksesta voi nykyään joutua maksamaan sen 6000€ vuodessa. Toki olosuhteiden ja erityisesti valmennuksen ammattimaistuminen, sekä lisääntynyt oheisharjoittelu sekä itse lajiharjoittelukertojen määrän lisääminen nostavat kustannuksia, mutta mielestäni on perusteltua kysyä, voisiko valtio tehdä mitään näiden kustannusten tasaamiseksi?
Urheilun hyödyt näkyvät läpi elämän, lapsena aloitettu liikuntaharrastus kantaa usein eläkeikään asti ja urheilullinen asenne periytyy jälkipolville. Näin ollen voisi kuvitella, että olisi myös valtion etujen mukaista tukea kansalaistensa kasvua kohti liikunnallisia, terveitä elämänarvoja korostavia ja mahdollisimman hyvin voivia ja tuottavia yhteiskunnan jäseniä. Kuinka valtio sitten tällä hetkellä tukee harrastustoimintaa? Opetusministeriön kautta valtio tukee koulun ulkopuolista harrastustoimintaa jakamalla rahallista tukea erilaisia liikuntapalveluita tuottaville yhdistyksille ja järjestöille. Tätä tukea ei-kilpaurheilulliseen toimintaan käytetään noin 100 miljoonaa euroa vuodessa.
Huomattavasti suurempi liikunnan tukija on kuitenkin Suomen kunnat, jotka käyttävät vuosittain noin 600-700 miljoonaa euroa kuntalaisten liikuntapaikkojen rakentamiseen ja ylläpitoon. Näitä tiloja voivat käyttää hyväkseen sekä kilpa-, että kuntourheilijat. Monesti kuntatasolla tuskastutaankin siihen, että ns. terveys- ja kuntourheilijoiden olosuhteiden parantamiseen käytettyjä varoja kanavoidaan urheilujärjestöjen toimesta kilpaurheilun tukemiseen. Tätä kehitystä padotakseen onkin mm. ehdotettu, että terveysliikunnan tukeminen annettaisiin jatkossa sosiaali- ja terveysministeriön tehtäväksi sen kiistattomien kansanterveydellisten vaikutusten vuoksi ja kilpaurheilu jätettäisiin opetus- ja kulttuuriministeriölle.
Tämän kaiken keskiössä on kuitenkin se urheilua harrastava yksilö, sama yksilö jonka kunto paranee harrastuksessa kun kotipaikan lähistöllä ei ole juurikaan liikuntamahdollisuuksia, joka saa onnistumisen kokemuksia harrastuksestaan kun koulu on tuottanut vaikeuksia, joka oppii tärkeitä sosiaalisia taitoja ja luo jopa ystävyyssuhteita joukkuekavereidensa kanssa, kun muualla ihmisten kanssa on ollut hankaluuksia. Hänen elämäntaitonsa parantuvat, hän oppii harjoittelun ja pitkäjänteisyyden merkityksen ja pääsee käyttämään energiaansa myös koulun ulkopuolella itsensä kehittämiseen. Kaikki ylläolevat esimerkit on myös sovellettavissa aikuisurheiluun, itse olen muuttanut työn perässä useita kertoja ja aina olen löytänyt itseni tilanteesta, jossa urheiluporukoiden kautta olen ensisijaisesti löytänyt paikkani yhteisössä.
Tätä taustaa vasten koenkin, että valtio voisi lähteä talouspolitiikallaan tukemaan suomalaisten liikkumista, nyt en tarkoita halpojen suksien valmistamista bulkkitavarana kaikille halukkaille, vaan lisämäärärahoja paitsi liikuntapaikkojen rakentamiseen, niin myös ennen kaikkea valmentamiseen. Nämä määrärahat voitaisiin kohdistaa siten, että sekä valmentajien määrä, että laatu paranisi kasvaneen tietotaidon myötä. He pystyisivät jakamaan omaa tietotaitoaan kuntourheilijoille ja kaikkien liikuntaedellytykset kasvaisivat. Myös aikuisurheilijoille olisi kiistatonta hyötyä saada ohjattua joukkueurheiluliikuntaa vaikkapa kerran viikossa.
Lisäksi olisi mahdollista miettiä mahdollisia verohyötyjä, kuten harrastuskustannusten vähentämistä verotuksessa tai liikunta-/kulttuuriseteleiden tekemistä entistäkin houkuttelevammaksi. Keinot ovat moninaiset, mutta tavoite yhtenäinen. Suomalaiset liikkeelle ja terveemmiksi, ennaltaehkäisy on aina halvempaa kuin jälkihoito, oli kyse sitten fyysisistä, psyykkisistä tai yhteiskunnallisista ongelmista.
-Juuso Paloniemi
